Hyvästelin äitini ja siskoni halaten; matka kohti Japania alkoi. Ei kulunut kauaa, kunnes ensimmäinen ongelma nousi. Olin yksin. Olihan minulla Jeesus matkassa mukana kuten Hän Sanassaan lupaa. Taakse jäivät perhe, suku ja ystävät. Hyvästit olivat evästäneet minua enemmän kuin olin osannut odottaa. Saamani rukoukset alkoivat pala palalta toteutua.
Sydämeni kantaa yhä kiitollisuutta kuten hyvästelypuheessani sanoin: ”Se jälki, jonka sananne ja tekonne ovat jättäneet pysyy ja näkyy. En enää pelkää, sillä olette rakastaneet minua. En enää epäile, sillä olette rohkaisseet minua. En enää häpeä, sillä teidän silmissänne olen kuin loistava timantti. Kiitos, että saan loistaa.”
Vuosi sitten en olisi pystynyt tähän matkaan. Nyt olin valmis.
Seisoin kirjautumistiskin edessä tuntematon matkakaveri vierelläni. Olin kymmenen minuuttia myöhässä; jatkolentoni lähti ilman minua. Juuri silloin Jumala täytti ensimmäisen tarpeeni. En enää ollut yksin. Sain ystävän, jonka kanssa matkustimme kapselihotelliin ja aamuyöstä takaisin lentokentälle. Toinen, kolmas ja neljäs tarpeeni täytettiin: sain levättyä, jutella ja jopa nauraa – lentomme lähti ja tiemme erosivat.
Jalkani lipesi ja lumi petti alta. Vielä oli pitoa piikeissä, kunnes kellahdin vatsalleni ja jatkoin liukua.
Japanissa oloaikanani Jumala on täyttänyt syvää seikkailun janoani. Olen saanut eksyä ja löytää tieni perille – kiivetä vuoria ja paleltua – löytää aarteita ja ystäviä. Näiden kahden kuukauden aikana tarpeeni on täytetty enkä enää kaipaa mitään lisää. Kaikki, mitä tästä edes saan, on todistus minulle siitä, että Jumala siunaa meitä yltäkylläisellä hyvyydellään yli omien tarpeidemme.
- Joh. 4:19
Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
Toukokuussa Fuji -vuorta kiivetessäni, en voinut muuta kuin luottaa Jumalaan. Matkamme alkoi kello neljä aamulla 2000 metrin korkeudesta. Alku oli ihana: aurinkoa ja kaunista luontoa. Pian alkoi satamaan. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Ajatukset ihanasta kokemuksesta haihtuivat viiman kovetessa ja näkyvyyden heiketessä.
Ensimmäisenä alkoi päänsärky. Sitä seurasi särky polvessa. Matkaan oli mennyt jo kuusi tuntia eikä huippua vielä näkynyt. Vauhtimme hidastui huimasti, mutta askel askeleelta jatkoimme matkaa kohti huippua. En tuntenut nälkää enkä janoa, en kipua enkä särkyä. Kehoni oli selviytymistilassa, mutta selvisin!
Alastulon vaikeus yllätti. Lumi petti painon alla ja paakkuuntui kenkien pohjaan, minkä takia nilkat nyrjähtelivät puolelta toiselle. Eksyimme. Loiva rinne muuttui lähes jyrkänteeksi. Johtajamme valui yli viisi metriä alaspäin lumen pettäessä. Nyt oli tosi kyseessä. Puristin hakkua ja rukoilin, että polvi kestäisi. Kiersin liukkaan kohdan kaukaa. Jalkani lipesi ja lumi petti alta. Vielä oli pitoa piikeissä, kunnes kellahdin vatsalleni ja jatkoin liukua. Nostin hakun ilmaan ja löin lumeen. Hakku puri. Valuin metrin, kunnes käteni lipesi hakusta. Onneksi ehdin saada jalkani alle ja piikit pitivät.
Matka opetti minulle paljon – varsinkin hakun päässä roikkuvan punaisen narun merkityksen. Luotanko omaan voimaani vai turvaudunko Herraan kaikesta sydämestäni? Jos rakastan Jeesusta enemmän kuin mitään muuta, kierrän punaisen narun ranteeni ympäri, niin ettei otteeni irtoa – ei edes omien voimieni loppuessa.
Omasta heikkoudestani huolimatta Jeesus oli kanssani. Hänen tukeaan tunsin eniten, kun lausuin näitä sananpaikkoja ollessani heikoimmillani:
Fil. 4:13
Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.
Kor. 15:57
Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
Omaan voimaan luottamisen sijaan suosittelen Jeesusta.
Siunattuja seikkailuja sinulle!
Verneri
Power Prayer mediatiimin jäsen