Tulin uskoon nuorena. Opiskeluaikana aloin kuitenkin vähitellen luisua pois Jeesuksen läheisyydestä. Odottamattoman tapaamisen seurauksena joulukuussa 2020 elämäni muuttui: tapasin uskovan, joka kysyi minulta: “Anne, oletko uskossa?” ja heti perään: “Saanko profetoida sinulle?” Muistan, että tuon keskustelun jälkeen olin kaksi viikkoa ikään kuin pumpuliin käärittynä ja kaikki tuntui niin hyvältä. Oli hyvä palata kotiin Jeesuksen luokse. Kotiinpaluusta tulee mieleeni kertomus tuhlaajapojasta. Siitä, miten isä otti hänet niin rakkaudellisesti vastaan ja järjesti hänen kunniakseen ilojuhlat:
“Kun poika/tyttö vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.”(Luuk 15:20 – 24).
Kotiinpaluusta tulee mieleeni kertomus tuhlaajapojasta. Siitä, miten isä otti hänet niin rakkaudellisesti vastaan ja järjesti hänen kunniakseen ilojuhlat.
Monta monituista kertaa työni keskellä heitin nopean rukouksen – Herra auta – ja hän auttoi.
Kun uskoni uudistui, lähdin rukoilemaan ikään kuin “vauhdissa”. Koin, että minulla on arjessa niin kiire, että varmaan riittää, kun vain huokaisen tai enemmänkin heitän rukouspyynnön Herralle ja jatkan toimiani. Ja kyllä, hän auttoi näinkin. Monta monituista kertaa työni keskellä heitin nopean rukouksen – Herra auta – ja hän auttoi. Aina en ehtinyt pysähtyä miettimään, mistä apu tuli. Huomasin vain, että tilanne kääntyi paremmaksi. Näin jälkikäteen tajuan, että apu tuli juuri siitä lähteestä, mitä lähestyin – Jeesukselta.
Alun tuhlaajapoikavertaus liittyy myös toiseen rukoukseen. Tärkeään aiheeseen – pelastukseen ja taivaaseen pääsemiseen kuoleman jälkeen.
Kasvoin tavallisessa luterilaisessa perheessä. Vanhempani eivät ole olleet tunnustavia kristittyjä, mutta ohjasivat kuitenkin minut ja veljeni pyhäkouluun ja seurakunnan kerhoihin. Itse he kävivät kirkossa lähinnä rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa.
Viime vuonna yli 90-vuotiaan isäni tila huononi nopeasti ja hän joutui sairaalaan. Itselleni nousi hätä, miten isän käy, kun tulee kuoleman aika. En juuri ollut puhunut omasta uskostani vanhemmilleni, mutta nyt koin, että minun täytyy kertoa Jeesuksesta tavalla tai toisella isälle. Se tuntui niin vaikealta. Hain rauhallista tilaisuutta, missä olisimme kahdestaan. Isän vastaus oli, ettei hän oikein usko Jeesukseen ja taivaaseen, vaan siihen, että ihmisen matka päättyy kuolemaan. Tämä oli minun puoleltani uskon siemenen kylvämistä. Raamattu lupaa, että kun me kylvämme pelastuksen siemenen, niin hän antaa kasvun.
Sen jälkeen en suoraan enää isälle “julistanut”. Rukoilin ääneen muutaman kerran Herran siunauksen ja rakastin. Luotin, että sanoittakin voimme voittaa toisen Jeesuksen puolelle. Viimeisellä kerralla, kun näimme, toivotin lähtiessäni vielä: “Isä, muista Jeesus!” Kun suruviesti tuli, sain uskon sydämeeni, että isä oli valinnut Jeesuksen ja oli Hänen luonaan. Sain ihanalta ystävältä tähän myös vahvistavan profetian. Nyt odotan sitä hetkeä, kun tapaamme yhteisen Isämme luona ja saan tietää, mitä viime metreillä todella tapahtui.
Olen iloinen siitä, että Jeesus on kutsunut minut esirukoilijaksi. Erityisesti nautin siitä, kun rukoilemme yhdessä. “Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20) Rukoushan on puhetta kolmiyhteiselle Jumalalle, kuin juttelisi hyvälle ystävälle. Älä menetä toivoasi. Ei ole liian myöhäistä rukoilla sukulaistesi puolesta, vaikka näyttäisi siltä, etteivät he kuuntele. Jumala kykenee ihmeisiin vailla määrää. Muistathan siis rukoilla!
Rakkaudella!
Anne